Prosessi etenee taas huomaamattamme. Tänään kävimme paikallisten lastenvalvojien haastattelussa. Kyseessä oli Childrens departmentin haastatteu, jossa tentataan (jälleen kerran), olemmeko soveliaita adoptiovanhemmiksi. Tätä asiaahan on kertailtu muutamaan otteeseen tässä viimeisen kolmen vuoden aikana, mutta kaipa se on hyvä vielä täällä Keniankin päässä kerran vielä todeta. Haastattelu oli sovittu keskustassa sijaitsevalle toimistolle klo 9 aamulla, mikä tarkoitti, että jouduimme lähtemään jo ennen puoli kahdeksaa kotoa ja varautumaan ruuhkaan. Ja sitähän tietysti oli tuohon aikaan aamusta. Puoli kymmenen aikaan meille tultiin ilmoittamaan, että lakimiehemme oli kertonut meille väärän ajan...haastattelu olisi vasta klo 14. No, eipä siinä...kotiinkaan ei kannattanut lähteä, joten päätimme hengailla päivän keskustassa, missä ei muuten ole oikeastaan mitään järkevää tekemistä. Onneksi Marko supliikki-miehenä jätti kuitenkin puhelinnumeronsa, mahdollisia peruuntumisia jne varten. Olimme juuri asettuneet HIlton-hotellin aamiaispöytään ja ehtineet aloittaan syömisen, kun puhelin soi ja meidät käskytettiin takaisin toimistolle! Kalliiksi tuli aamiaisen alku, mutta saatiinpa haastattelu tälle päivälle!
Tässä kuvaa huoneesta, jossa haastattelu pidettiin. Muutkin huoneet näyttivät yhtä kalseilta ja karuilta. Ei todellakaan kovin innostavia työhuoneita.
Lattioilla ja kaapin päällä kauniissa kasoissa olevat kansiot ovat adoptioperheiden luottamuksellista tietoa sisältäviä kansioita...sen verran niitä siinä ajan kulukseni selailin...
Haastattelussa käytiin läpi sukulaisten ja oma työhistoria, avioliitto, ajatukset adoptiosta sekä omaisuus. Mummille ja ukille vain tiedoksi, että ilmoitimme omistavamme Rantakadun asunnon...ihan vain ettei tulisi kyselyjä, miksi meillä ei ole asuntoa Suomessa. Muuten taisimme puhua lähes totta muissa asioissa, ehkä jonkun verran oikaisimme totuutta, jotta ei tulisi lisäselvityksiä. Marko mm. joutuu tuomaa uuden palkkakuitin, kun vahingossa mainitsi, että palkka on noussut viime vuodesta.
Ensi viikolla Rouva Yacinta tulee sitten kotikäynnille ja toivottavasti kirjoittaa raportin piakkoin. Nythän siis kaikki kirjoitettiin käsin A4-arkeille.
Eilen otimme Markon kanssa yksityisjoogatunnin ihanalta Oriane-opettajalta. Armoa ei tunnettu, vaikka ilmoitimme olleemme kipeinä vielä viime päivinä. Rankkaa venytystä, mutta niin ihanaa! Maanantaina onneksi jatkuu normitunnit. Näitä yksityistunteja emme taida ottaa useampia, sillä hinta oli huimaava 3000ksh/hlö (30€/1,5h/hlö)! Marko ei ollut muistanut täpinöissään kysyä tunnin hintaa etukäteen.
Estherin ja Steven Gertrud-tytöllä on todettu lavantauti. Hoitona on neljänä päivänä peräkkäin annettavat lääkkeet suoneen. Hintaa hoidolle tuli paikallisten lääkärissä 1800ksh (18€). Tyttö oli valitellut päätä ja vatsaa pitempään ja ruokahalu on ollut olematon. Ilmeisesti lääkäriin olisi tullut mennä jo paljon aiemmin, sillä Gertrud on muutenkin pienikokoinen ja sairaalloisen oloinen. Hänellä alkaa nyt marraskuussa isot päättökokeet, jotka ratkaisevat paljon mihin kouluun hän pääsee jatko-opintoihin. Kyseessä on siis peruskoulun jälkeinen koulutus.
Minnan tänne jättämät mahtavat, ikivanhat Brion rattaat ovat osoittautuneet oivallisiksi! McLareneilla ei täällä juuri leuhoteta, sillä renkaat niissä ovat säälittävän pienet kuoppaisilla teillä. Suurimmaksi osaksi kun kärryttelyreitti Kareniinkin menee juuri tienlaidassa kuoppaisella polulla. Tässä Brioista tuli hetkessä tuplarattaat. Miuku ei nimittäin jaksanut potkutella pyörällään koko matkaa Kareniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti